Kun junan täytyy nousta ylämäkeen normaalilla kitkavedolla selvitään noin 8% kaltevuuteen asti. Sen jälkeen (usein jo alkaen kaltevuudesta 6-7%) tarvitaan raiteen keskelle asennettua hammaskiskoa ja veturiin sekä vaunuihin (jarrutus!) rakennettuja hammasrattaita. Näin päästään kaltevuuteen 25%, Locherin hammaskiskoa käyttäen kaltevuuteen 50%. Vielä tätäkin jyrkemmissä nousuissa vaunut vedetään mäkeä ylös kiinteää vetokonetta ja vaijeria käyttäen. (”Standseilbahn”, ”cable railway”, ”funicular”).
Hammaskiskoratoja rakennettiin vilkkaasti vuosisadan vaihteen 1800/1900 molemmin puolin. Myöhemmin ratoja suljettiin tai hammaskiskoja poistettiin niin, että alan peruskirjassa ”Zahnradbahnen der Welt” vuodelta 1971 kirjoittaja Walter Hefti pelkää hammaskiskoratojen olevan katoavaa kansanperinnettä. Onneksi pessimismi oli ennenaikaista; tuon jälkeen on suljetttu muutama rata mutta vastaavasti on rakennettu muutama uusi. Tällä hetkellä (2020) maailmassa on tietääkseni 57 hammaskiskorataa, joilla on ainakin jonkinlaista liikennettä. Näistä lähes puolet (25) sijaitsee Sveitsissä.
Hammaskiskoratojen raideleveys on yleensä 1 metri. Muita jossain määrin suosittuja ovat 800 mm ja normaaliraide.
Hammaskiskoradat ovat minusta aina olleet kaikkein mielenkiintoisimpia ratoja. Mitkä maisemat niiltä usein avautuvatkaan! Tässä kuvastossa on joitakin kuvia vuosien varrelta eri hammasradoilta.

Mettupalayamin-Udagamandalamin rataosalla, Intia

1500 metrin korkeudesta ylöspäin vuorten rinteet ovat täynnään teepensaita.

Ei kommentteja
08.03.2011 Antero Airola