06.11.2021 / Hamina (vanha)
06.11.2021 Mitä olisi kuvasarja vanhasta Haminan satamasta ilman kuvaa m/s Merikarhusta? m/s Merikarhu on valmistunut Brooklynissä New Yorkissa vuonna 1943 US Navylle ja se ehti ottaa osaa St-79 -nimisenä Normandian maihinnousuun. Liittoutuneiden ylijäämävarastosta laiva päätyi Suomeen yhdessä 24 kumppaninsa kanssa ja alkuvuosinaan Suomessa laiva osallistui DR 13 -nimisenä merivoimien aluksena Suomenlahden merimiinojen raivaukseen. Haminan sataman jäänsärkijäksi ja hinaajaksi laiva päätyi 1952 ja se sai silloin nykyisen nimensä m/s Merikarhu. Vuonna 1988 laiva eläköityi Haminan kaupungin palveluksesta tänne Tervasaareen.
Kommentit
| 09.11.2021 21:37 | Mikko Herpman: | Jenkkikone, ilmeisesti pellin alla on edelleen Atlas Imperial 6HM2124 Dieselmoottori. Erikoisuutena suoraveto, eli ei vaihdelaatikkoa vaan moottori pantiin pyörimään takaperin peruutettaessa. Mitenkähän tuo on tehty, vaihdettiinkohan tuossa venttiilien ajoitusta, vai miten toteutettu käynti molempiin suuntiin. https://www.youtube.com/watch?v=qg-j2nTirpE Tässä ehkä hyvin samanlainen moottori. | |
| 09.11.2021 22:05 | John Lindroth: | Tuon tyyppisiä hinaajia olivat ainakin Hesassa Poitsila ja Merikari. | |
| 10.11.2021 08:53 | Hannu Peltola: | Merivoimille näitä jäi kolme käyttöön, joista yksi oli Mäkiluodon yhteysalus Purha. Juha Telimaa on tehnyt Merikarhusta hienon H0-mallin. |
|
| 10.11.2021 14:24 | Jimi Lappalainen: | Mielenkiintoinen tuo Suomen merivoimien aikainen laivan nimi :) | |
| 10.11.2021 23:44 | Heikki Jalonen: | Myös Oulussa majaansa pitävä M/S Alpo kuuluu tuohon ST-sarjan 74 jalkaisiin. Muita edelleen (tieto 2018) jäljellä olleita 74' ST-hinaajia ovat esim. M/S Normandia (ex. Pirttisaari) ja M/S Tolvan. "Merikari" pitäisi olla "Merikarhu". Tietääkseni kaikissa pääkoneena on edelleen alkuperäinen Atlas-Imperial-diesel, tyypiltään tosiaan Mikon jo mainitsema 6HM2124. Tyyppikoodin "6" ilmaisee sylinteriluvun, "H" ilmaisee koneen olevan käyntisuunnaltaan vaihdettavan, "M" tarkoittaa suorajäähdytteistä merimoottoria. Luku "2124" ilmaisee iskutilavuuden kuutiotuumina YHTÄ sylinteriä kohden (siten, kuusisylinterisen version kokonaisiskutilavuus on 12744 cid = 208 litraa). Minimikonfiguaatio tuolle moottorityypille oli 3 sylinteriä, maksimi 6. Sylinterin halkaisija on 13", iskunpituus 16". Ja teho 6-sylinterisenä 400 hv. Toimintatapa nelitahtinen suorasuihkutusdiesel. Kirjaimen "T" puuttuminen ilmaisee moottorin olevan vapaasti hengittävä. Pankaapa merkille, Atlas-Imperial tarjosi jo 1942 myös turboahdettua versiota, 6-sylinterisenä teholtaan 550 hv. Firma oli muutenkin Yhdysvaltojen mittapuulla diesel-tekniikassa aivan eturintaman valmistajia: sen valmistamat dieselmoottorit toimivat Common Rail-ruiskutusjärjestelmän mukaan, tosin nykypäivän mittapuulla hyvin maltillisilla ruiskutuspaineilla. ST-hinaajia tehtiin myös hieman isompana 86-jalkaisena tyyppinä, siihen sarjaan kuului esim T/A Perämeri. Sen pääkone ei ollut Atlas-Imperial vaan Sulzer. Kaikkiaan noita ST-sotahinaajia rakennettiin (USA:ssa) noin 720 kpl. Kuten Mikko mainitsikin, koneet ovat suoraan potkuriakseliin kytkettyjä, edes mitään irrotuskytkintä ei ole välissä. Eikä oikeastaan voisikaan olla, potkuriakselin suurin vääntömomentti on noin 9600 Nm. Momenttia kertyy koska moottorin suurin kierrosluku on vain 300 r/min. Mutta, hinaajan vetokyvylle hitaat kierrokset ovat mitä parasta. Eikäpä tainnut olla edes Ameriiiikan Kaupassa sellaista merikytkintä joka olisi noilla voimilla kestänyt. Säätölapapotkurit tai sähköpropulsio olivat vielä Euroopan Eksotiikkaa noihin aikoihin. Pääkone oli mallimerkintänsä mukaan käyntisuunnaltaan vaihdettava. Suunnanvaihto perustuu siihen, että koneen nokka-akselilla on kutakin toimintaa varten rinnakkain kaksi nokkaa: eteenpäinkäynnin (CW) ja taaksepäinkäynnin (CCW) nokat, 4 nokkaparia (yhteensä siis 8 nokkaa) per sylinteri. Nokat ohjaavat seuraavia toimintoja: imuventtiili, polttoaineventtiili, käynnistysventtiili ja pakoventtiili. Koneen suuntaa vaihdettaessa se pysäytetään sulkemalla polttoaineensyöttö ja erillisellä jarrulla (paineilmalla) avittamalla. Suunnanvaihtokone (paineilmalla) pyöräyttää nokka-akselin vieressä sijaitsevaa nostaja-akselia. Nostaja-akselissa on epäkeskot, joissa venttiilien nostovivut keinuvat ulkopäästään laakeroituna. Nostajavipujen sisäpäässä ovat diagonaalisesti sijoitetut nostajarullat, yksi rulla kumpaakin nokkaa varten. Epäkeskojen vaikutuksesta nostaja-akselin kääntyminen siirtää nostajavipuja sivusuunnassa keskemmälle (CW) tai ulommalle (CCW). Siten ainostaan jompikumpi nostajavipujen rulla tulee nokka-akselin nokan vaikutukseen. Koska toinen rullista on sivussa nokka-akseliin nähden, sen kohdalla oleva vastakkaisen käyntisuunnan nokka ei pääse siihen vaikuttamaan eikä siten sekoita ajoitusta eikä aiheuta koneessa sisäisiä törmäyksiä. Jos nostaja-akselin liike jäisi puoliväliin, ei kumpikaan rullista tavoitaisi nokkaa eikä mitään tapahdu, ei myöskään käyntiä. Nostajavipujen yläpintaa vasten sijaitsevat varsinaisia työntötankoja käyttävät venttiilinnostajat, joilla myös venttiilit normaaliin tyyliin säädetään. Nostajavipujen yläpinta on tarkoin suunniteltu hieman kaarevaksi, jotta venttiilien käyntivälys pysyy vakiona ajosuunnasta (=epäkeskon ohjaaman nostajavivun asento) riippumatta. Venttiilien osalta tuttua nelitahtitekniikkaa ovat imu- ja pakoventtiilit. Koneen paineilmalla tapahtuvaa käynnistystä varten kussakin sylinterissä on erityinen käynnistysventtiili, joka sallii käynnistysilman pääsyn siihen sylinteriin, jossa oikea työsuunta on vuorossa (koneen käydessä tarkoitettuun suuntaan siellä olisi menossa työtahti). Varsinaisen käynnistysilmapanoksen sylinteriin latausta ohjaa erityinen ilmanpaineen ohjaama impulssiventiili. 6-sylinterisessä koneessa sopiva sylinteri on aina tarjolla, pienemmissä sylinteriluvuissa pieni paksaaminen saattaa joskus olla tarpeellista, joskus jopa kiireellistä. Polttoaineventtiili on vielä aivan oma lukunsa: sekin on työntötangon ohjaama. Moni nykyajan konemies arvelisikin että kyseessä on pumppusuutinsysteemi. Mutta ei ole, kyseessä on todellakin Common Rail-järjestelmä, eli polttoaineventtiili pelkästään annostelee syöttöputken tarjoamaa valmiiksi paineistettua polttoainetta. Suurin reilipaine on noin 4500 lbs (noin 310 bar). Koneen säätäjä vaikuttaa polttoaineventtiilin työntötangon kautta, siirtämällä erillisiä välyksen säätökiiloja säätöakselin avulla: suuri välys, pieni syöttö, pieni teho. Välystä pienemmäksi, lisää tehoa. Käytännössä, koneen hoitaja tekee käynnistyksen, pysäytyksen ja suunnanvaihdon yhdestä ainoasta ohjauspaakista, jos kyllä polttoainepainetta ja syötönrajaa pitää siinä samalla vähän asetella. Ja kuitata telegrammia. Huolimaton suunnanvaihto (sokea säätäjä huutaa enemmän polttoainetta kuin oikea tarve kierroksiin nähden olisi) aiheuttaa iskuja ja mustaa savutusta, eipä ole mestarille kunniaksi kun mölijällä töllöttävät... Toivottavasti tämä pieni (vai tuliko taas pitkähkö...) selvitys antoi jonkinlaista käsitystä miten tuo 1-sukupolven dieseltekniikka pelaa Atlas-Imperial-tyyliin. Älkää muuten sekoittako Atlas-Dieseliin, eri firma. Lisätietoja noista pienistä hinaajista voitte hakea vaikkapa Juha Kämäräisen kirjasta "Pienet hinaajat Suomessa", Toppilan Pukseeri ry 2005, ISBN 952-91-8695-9. Noita koneen tietoja ette sieltä löydä, ne ovat vähän obskuurimpaa materiaalia. |
|
| 11.11.2021 11:33 | Jarno Piltti: | Kiinnostava selostus Heikiltä. Tilaaja ja käyttäjä oli US Army Transportation Corps, ei US Navy. Archive piste orgissa on Field Manual 55-130 Small boats and harbor crafts, siinä on tietoa mm näistä hinaajista ja merielämästä yleensä, kuten kumpi on paapuuri ja kumpi tyyrpuuri: https://archive.org/details/FM55-130/mode/2up |
|
| 12.11.2021 16:24 | Jukka Viitala: | Turussa kaiketi vielä majaileva Famnen on myös samaa sarjaa, mutta siihen on tehty matkustajalaivan kansirakenteet. Merikarhua on pidennetty muutama metri, se upposi (oman peräaaltonsa takia?) Hiirenkarin edustalle ja laivan perään haluttiin lisää kantavuutta. Muistaakseni se olisi käynyt vielä tuonkin jälkeen perusteellisemmassa pesussa, näin kuvia näistä joku 25 v sitten joten voin olla väärässäkin. |
|
| 12.11.2021 19:37 | Heikki Jalonen: | Taisivat noin puolet noista ST-hinaajista kapseissata kukin vuorollaan tai ainakin likipiti. Ja paljon niihin tehtiin erilaisia muutoksia. T/A Perämeri (alunperin ST-742, Tampa, Florida 1944) jatkettiin pyllähdyksen jälkeen (1959) noin kahdeksalla metrillä (pituus tuli siten noin 110') paransi varmaan myös ajettavuutta ja nopeutta. Samalla saatiin näppärä ruuma luotsipiirin huoltotavaralle ja muutama majoitushyttikin lisää. M/S Normandia (ex. Pirttisaari, ex. ST-342, Beresford, Florida 1943) on ylärakenteiden osalta rakennettu kokonaan uudelleen joskus 1960-luvulla, tullessaan merivoimien käyttöön. "Purha" kantoi palvelusaikanaan melko helpostikin arvattavaa kutsumanimeä... |
|
| 08.10.2023 11:02 | Simo Lallukka: | "Merikari" pitäisi olla "Merikarhu". "Merikari" -nimi oli oikein ainakin aiemmassa kommentissa "Tuon tyyppisiä hinaajia olivat ainakin Hesassa Poitsila ja Merikari". "Merikarhu" on toinen hinaaja, Helsingissä oli "Merikari". (Käyttäjä muokannut 08.10.23 11:17) |